Ole minun...

"Mun rakas", "Sä mun". Ja lopulta siitä tulee farssi, joka on vähän liiankin helppo tokaista vaikkei sitä ihan enää täysin tarkoittaisikaan. Se on helppo sanoa niin kauan, kunnes se tuntuu vastenmieliseltä ja se vie pitkän aikaa vielä senkin jälkeen, kun nuo sanat ovat menettäneet merkityksensä. 

Jos se kuitenkin on pohjimmiltaan kysymys? "Tahdotko minut vielä?". Muuttuisiko se silti samanlaiseksi tyhjäksi lausahdukseksi illalla nukkumaan mennessä?  

Ja mitä se rakkaus loppupeleissä edes on? Rakastuminen on tuttu tunne. Se jalat alta vievä aalto, joka ei ota loppuakseen, ennen kuin kaikki muuttuu taas vähän arkisemmaksi. Ja sen jälkeen jokainen henkäys kysyy "tahdotko minut vielä?". 

Olen miettinyt olenko koskaan oikeasti rakastanut ketään? Olenko oikeasti tahtonut rakastaa? Mielestäni olen, mutta toisaalta olen myös ollut tilassa jossa se tahtominenkin on ollut työn ja tuskan takana. Eikä siitä ole läheskään aina ollut apua, pelkästä omasta tahtomisesta. 

Minä tahdon olla haluttu. Minä tahdon olla rakastettu. Ja minä tahdon haluta rakastaa. Ensimmäisenä itseäni, lapsiani, mutta elämässäni on myös ihminen jonka katseeseen pysähdyn kerta kerran jälkeen, aina uudelleen ja uudelleen ja huokaisen - tai huudan mielessäni, että tätä ihmistä minä rakastan. Miksi? Mistä se tunne lähtee? 

Monesti sitä ihastuu ja rakastuu mielikuvaan ihmisestä. Ja lopulta petytään, sillä toinen ei ollutkaan sitä mitä kuviteltiin. Mutta minä olen rakastunut ihmiseen ja jatkan rakastumista, sillä rakastun jatkuvasti uusiin asioihin hänessä. Enkä halua kompastua mielikuviin, en turhiin kuvitelmiin. Yhtälailla kuin minä haluan olla totta toiselle haluan toisen olevan totta minulle. 

Minä hyväksyn sinut sellaisena kuin sinä olet, sillä sellaisena minä hyväksyn itsenikin. 

Haluan rakastaa sinua sellaisena kuin olet, koska sellaisenaan minä itseänikin rakastan.

Ole minulle totta, sillä sinä näet minut niinkuin kukaan muu ei ole minua ennen nähnyt...

Tässä ja nyt. Kunnes toisin mainitaan.

Surutyötä ja aitoa iloa

Kesä. Ollaan tehty eräänlaista surutyötä, lapsille jokseenkin kivuliasta sellaista. Surutyötä, jossa lapset joutuvat tottumaan siihen ettei ole enää "äitiä JA isiä". 

Ollaan menty ja tehty uusia muistoja, nautittu olostamme täysin siemauksin ja todella hauskaa on jokaisella ollut. "Muistatko kun....?" On muodostunut yhdeksi kivuliaimmista lauseista - ainakin minulle. Lapsien ensimmäisiin vuosiin mahtuu tonneittain asioita joissa läsnä oli äiti JA isi. Nyt ne ovat vain muistoja, joita muistellaan kun kysyn oliko hauskaa siellä ja siellä? 

Oma voimattomuus on suunnaton. Mutta kesä on ollut oman surutyön osalta myös vapauttavaa aikaa. Voimaa on saanut ammennettua niin raskaan kevään taakse jättämisestä kuin uudesta parisuhteestakin. On uusia tavoitteita, uusia ajatuksia siitä, mitä haluaa lapsilleen antaa. 

Olen tilanteessa jossa uuden parisuhteen myötä lapset näkevät ensi kertaa välittämistä ja hellyyttä arjessa. Se näkyy lapsissa. Toisaalta ilona, toisaalta se näkyy ihmetyksenä. Ja välillä sitä miettii ihan tosissaan, että miksi sitä ei jo aiemmin ajatellut että lapseni ansaitsevat oppia miten toista ihmistä rakastetaan? 

Tietenkin sitä yrittää kaikkensa. Ikävän hetkellä aletaan miettiä mitä isin kanssa olikaan tarkoitus tehdä ensi viikonloppuna. "Tuletko sinäkin sinne?" "En. Silloin on isipäivä." 

Mutta ajan kanssa, ilon ja surun kautta. Raastavinta omassa voimattomuudessa on nähdä pilkahduksia lapsen voimattomuudesta. Se kiteytyy näihin muistojen hetkiin, kun asiat joskus olivat vielä eri tavalla. Heidät on revitty irti jostain todella tutusta ja turvallisesta ja vaikka asiat ovat moneltakin osalta huomattavasti paremmin, ottaa se todellakin oman aikansa. 

Äitinä on ihana ollut olla läsnä luomassa uusia muistoja. Viime vuodet ovat olleet enemmän tai vähemmän sumua, teeskentelyä ja kulissia joka on romahtanut kotiin tullessa ulko-oven mentyä kiinni. Nyt on vapaus olla kotonakin onnellinen. Ja se vapaus näkyy lastenkin olemisessa. Meiltä on otettu raskas taakka harteiltamme ja vaikka meille on annettu toisenlainen taakka, on tämä toinen vähenemään päin. Toivonmukaan osaan olla lapsilleni se aikuinen, äiti, joka saa sen taakan ajan kanssa kevenemään. 

Katson elämääni varsin ristiriitaisilla tunteilla. Olen todella onnellinen, minä ja lapset olemme. Mutta samalla elämäämme varjostaa tämä kyseinen surutyö. Tuntosarvet ovat lasten tunteiden suhteen herkällä ja yritän tunnustella asioita paljon niiden pohjalta. 

Mitä minä voin tehdä lasteni tunnemaailmaa helpottaakseni? 

Havannoin, sanoitan ja samalla tunnen kamalaa syyllisyyttä, vaikka en ollutkaan viimekädessä erosta päättänyt osapuoli. Mutta olen tilanteeseen ollut koko ajan varsin tyytyväinen ja sitä mieltä, että ratkaisu oli hyvä. Me elettäisiin muuten tämän piilevän surun sijaan ahdistuksen alla. Ahdistuksen, josta ei olisi ollut muuta ulospääsyä. 

Mutta me olemme ennen kaikkea vapaita. Vapaita tuntemaan joka ikinen tunteemme, minä ja lapset. Tätä vapautta ei ollut pitkään aikaan liiton loppupuolella. Tilanne kun ei enää kestänyt tunteita, vaan oli parempi olla tuntematta mitään - ainakaan ääneen. Nyt me tunnemme, niin surut kuin ilot, yhdessä. Tämä on isoin ja tärkein asia mitä haluan lapsilleni opettaa. Puhu, tunne, rakasta ja vapaus näihin kaikkiin.

Loma part.1

Lomalla viimeinkin, voin ottaa iisimmin....
Reissu aloitettu eilen ja tämän ihanampaa alkua sille ei olisi voinut toivoa! Nyt jo nähty paljon ihmisiä ja koko viikko on täynnä ihania hetkiä tärkeiden ihmisten kanssa.
Tänään kierreltiin lapsuuden maisemissa ja mm tällaista jäi käteen... 

Billnäsin ruukkia - Härkätalli...

....ihanan boheemi ilmestys. Tänne eksyttiin ihan extempore ja KANNATTI! Tuli maistettua myös jonkinlaista habaneroteetä ja -glögiä. Siellä ei voinut kuin hymyillä, sillä tunnelma oli jotenkin taianomainen. 

Lisää ruukkia....

...tuttuja katuja...

.... sekä vanha voimalaitos. 

Tyhjyys

Tyhjyys. Sellainen turta olotila, jolloin ei saa kiinni mistään. Silloin on yksin ja tuuliajolla.
Sellainen valtasi mut tänään. Mutta mikä se olotila on? Hetki vaipua suremaan tyhjyyttä ja yksinäisyyttä vai hetki jolloin on mahdollista katsoa itseään silmiin?
Mä en ole yksinäinen, enkä sen liiemmin surullinenkaan - tänään, mutta jostain se tyhjyys vain tuli. Ja mitä mä sieltä tyhjyydestä löysin?
Ehkä se onkin tila, jossa ei ole mitään muuta kuin sinä. Sinä ja se sun sisäinen pieni, rikkinäinen ihmislapsi. Se lapsi joka on ottanut elämäsi aikana jokaisen kolhun vastaan. Ja kun sinne tyhjyyteen välillä ajautuu on se vain merkki siitä, että se kyseinen lapsi tarvitsee jotain. Se tarvitsee sua.

Maailmassa kulkee lukematon määrä näitä rikkinäisiä lapsia. Aikuisuus on kuin ulkokuori joka joko peittää, suojaa tai heijastaa sen lapsen hyvinvointia. Se on meissä se osa, joka ei ikinä kasva isoksi, ei ikinä lopeta olemasta haavoittuvainen ja joka on muovautunut joka ikisestä asiasta mitä meidän elämässämme on tapahtunut ja varsinkin niistä, mitä meille on tehty. Jokainen satuttaminen, jokainen hylkääminen, mutta myös jokainen onnistuminen ja ilo. Se lapsi on meidän tunteidemme ydin ja sitä kautta me heijastetaan jokainen meidän tuntemamme tunne.

Mä olen joutunut tekemään matkaa halki mun elämäni, läpi näiden kokemusten joiden takia se mun lapseni on rikki. Matkan jonka varrella on ymmärtänyt omia tunteitaan, omia tapojaan toimia ja ajatella. Sekä samalla huomata ettei tietyt asiat sido mua ajattelemaan jollain tietyllä tavalla. Sitä lopulta ymmärtää kuinka paljon elämässä on asioita joita ei ole käsitellyt ja asioita joita on vain sysännyt syrjään ajattelematta sitä, kuinka paljon ne loppupeleissä vaikuttavat omaan elämään.

Kukaan meistä ei ole tyhjä. Meissä jokaisessa asuu meidän oma äärettömyytemme. Tänään mä katson itseäni silmiin ja hymyilen sen lapsen kanssa, koska mä olen ihan äärettömän ylpeä siitä kuinka paljon se on elämän varrella kestänyt.

Mestariteos

Elämän oudoimpiin asioihin lukeutuu eittämättä se, kuinka paljon itseään pystyy aliarvioimaan ja omakuvaansa vääristämään. Mä olen vuosia elänyt kuin rypistetty paperi, enkä ole saanut sitä auki. Ennen tätä kevättä.
Mä olen elänyt tuuliajolla, mennyt pää kolmantena jalkana, etsinyt onnea, pakoillut onnettomuutta ja ahdistusta. Mun elämä on romahtanut pariinkin otteeseen milloin minkäkinlaisella lopputuloksella.
Ja tänä keväänä mä kävin pohjalla. Mutta mikä oli tällä kertaa erilaista?
Mä löysin ympäriltäni ihan mielettömiä ihmisiä. Ihmisiä jotka on kannustaneet ja tukeneet koko tän kevään mua mun kasvukipujeni kanssa. Mutta isoin asia oli se, että mä halusin kasvaa. Ja haluan edelleen.  Arvostan ja rakastan näitä ihmisiä ihan äärettömän paljon.

Mä olen iso sielu. Mä olen täynnä tunteita. Tunteita jotka pursuaa yli, tunteita joita välttelen viimeiseen asti ja tunteita joita en osaa vielä edes käyttää. Mä olen myös erittäin herkkä ja sen mä olen tajunnut täysin uudella tavalla. Tuntuu kuin mussa heräis tunteita vähän liikaakin ja liian herkästi, mutta jotenkin kaikki vaan kuuluu mulle ja mun elämään. Lopulta jokainen niistä tunteista saa mut nauttimaan jokaisesta hetkestä mun elämässä täysillä.
Mä en enää elä puoliteholla.
En ole ikinä ollut näin rehellinen itselleni. En ole myöskään ikinä ollut näin itsevarma. Ensimmäistä kertaa mä olen oikeasti todella ylpeä itsestäni ja mä todellakin pidän itsestäni. Mä olen ollut kyllä sinut itseni kanssa kutakuinkin koko aikuisikäni, mutta mä olen vain tylysti hyväksynyt jotkut asiat faktoina. "Sellainen mä vain olen", mutta kun en ole!
Kuinka paljon tässä maailmassa lopulta elää näitä rypistettyjä paperitolloja? Mestariteoksia, joita ei ole kukaan aukaissut? Sieluja jotka eivät saa hengittää.
Jos mä jotain olen oppinut vuosien varrelta niin sen, että en aio enää antaa kenenkään tukehduttaa mua - varsinkaan itseni.

Ei mitään hävitettävää, Tai hävittävää Mullon mun jalat kädet, sydän ja pää Ja matka sopivasti kesken

-Ellinoora - Ei hävittävää-

Kesä

LOMA! Huomenna viimeinen työpäivän puolikas ja sitten astelen minäkin kohti odotettua lomaa. Kesäfiilistelyt ovat siis virallisesti alkaneet! Ja sitä on tässä fiilistelty jo koko kulunut viikko. Ihan pelkkä varpaiden kastaminen veteen oli vaan niin, no, kesää.
Silti koko kevät tuntuu jollain tapaa epätodelliselta. Asioista on hieman hankala saada otetta ja tuntuu että niin paljon on tapahtunut, ettei ole oikein ehtinyt edes tajuamaan. Tänään mm. näytön arviointi meni kirkkaasti läpi, mutta en missään vaiheessa sitä oikeastaan ehtinyt stressata enkä kokenut siitä erityistä huojennusta. Se vain tapahtui. Mutta jossain vaiheessa mä siitäkin vielä nautin ja huomenna juhlistan sitäkin asiaa nuotion ääressä syöden itseni kamalaan ähkyyn hyvässä seurassa koko illan. Mutta kokonaisuudessaan fiilis on todella mieletön! Ihmeellinen rauha on itsellä kaikesta ja kulunut vuoden alku on opettanut ja antanut ihan äärettömän paljon. Ja parasta kaikessa tässä on se, että mä saan tutustua ihan älyttömän upeeseen ihmiseen - itseeni.
Nyt mulla on aikaa katsoa kulunutta kevättä taakse päin ja kokea myös ylpeyttä itsestäni. Samalla oon myös ihan älyttömän kiitollinen ihmisistä mun ympärillä. Ilman niitä en olisi tässä, tai edes lähellä tätä pistettä. Ja parasta kesässä on viettää se just näiden ihmisten kanssa. - LOVE -

The best moments happen when you just enjoy the ride.

Päivän sana

Halipula. 

Se ei kaipaa selittelyä. Se ei kysy lupaa saapumiselleen. 

Tänään oon ihan extraväsynyt ja todellakin kaipaisi toisen ihmisen lämpöä. 

Kainaloa johon nukahtaa kesken leffan. 

Kättä joka silittää päätä kun silmät painuvat kiinni kerta toisensa jälkeen. 

Halipula. 

Kilpajuoksua

Kilpaurheilijan mentaliteetilla ja surkealla itseluottamuksella ei pääse starttia pidemmälle. Se on vähän kuin lähtisi juoksemaan satasen matkaa täydellä innolla, mutta kymmenen metrin päässä pysähtyy ja toteaa ettei musta ehkä sitten kuitenkaan ole tähän.

Mutta, onneksi on aina mutta.

Kävin eilen keilaamassa. Pitkästä aikaa, sillä vanhan ratsastusvamman takia mun ranteet ei ole ikinä tykännyt keilaamisesta. Kuitenkin viime vuosien salitreenit on edesauttaneet tätäkin asiaa aikalailla ja ranne kesti suhteellisen hyvin. Keilaaminen on yks niistä lajeista joissa mun kilpailuvietti herää henkiin aika isosti. En ole huono häviäjä, olen vain huono olemaan huono. Ja varsinkin kun kyseessä on asia jossa tietää olleensa hyvä. 

Mulla on edelleen iso kamppailu itseluottamuksen kanssa. Se on ollut pahimmillaan ihan olematon, mutta nyt yksin ollessa senkin osan on löytänyt itsestään uudestaan. Itsensä näkee niin eri tavalla ja itseään arvostaa eri tavalla ja todellakin haluaa antaa itselleen kaiken ja täysiä!

Mutta silti asioissa kalvaa se pieni - "entä jos musta ei olekaan siihen" ajatus ja sitten alkaakin painiminen. Mä olen onnekseni saanut huomata ettei asiat enää pelota samalla tavalla. Tai siis niihin asioihin tarttuminen. Mä olen parin viime vuoden aikana saanut kokea onnistumisia ihan itse ja yksin ja saanut rakentaa mun omaa elämääni itsenäisesti vaikka olinkin parisuhteessa vielä silloin. 

Jotenkin sitä huomasi ettei olekaan niin riippuvainen toisesta ja että hei, mähän pystyn tähän ihan itsekin. Ja nyt yksin ollessa mä en pysty lopettamaan unelmointia ja mikä hienointa, ne unelmat toteutuu pikkuhiljaa ja lähes itsestään. Ovia on avautunut paljon. Ovia on sulkeutunut paljon. Toiset ovet on tarkoitettu suljetuiksi. Toiset ovet ovat olleet raollaan liian kauan ja toiset ovet ovat olleet auki vaikken ole sitä edes huomannut. Kamalinta on astua sisään jonnekin, mitä ei osaa odottaa. Mutta en mä osannut odottaa sitäkään, millaista elämä on sinkkuna yksinhuoltajana. 

Elämä on kilpajuoksua. Mutta ketä vastaan? Juostaanko me pakoon menneisyyttämme vaiko sitä kohti? Mä koen juoksevani kohti sitä ihmistä josta oli mahdollisuus tulla mitä tahansa. Mun täytyy peruuttaa sinne asti, jotta mä voin rakentaa itseni uudestaan. Nähdä ne asiat jotka mua on muokanneet ja varsinkin ne jotka ovat satuttaneet. Sillä jotkut vääryydet on hyvä nähdä jälkeen päin ja jollain tapaa lohduttaa sitä silloin rikki mennyttä ihmistä, että hei, se ei ollut sun vikasi ja sä selvisit. 

Mä juoksen myös usein pakoon sitä menneisyyttä. Mä juoksen silloin pää pilvissä unelmoiden sokeasti. Mutta sekin on osa mua. Tasapainonsa kaikella. 

Mutta mitä ikinä teetkin, älä juokse karkuun itseäsi. Se on kilpajuoksu jota ei voi voittaa. Ja vaikka meillä jokaisella on aina olemassa varjomme, voidaan me kääntää kasvomme sitä kohti ja kohdata sekin ja samalla nauttia auringon lämmöstä meidän selässä. Sillä tää elämä kantaa niinäkin hetkinä, jolloin meidän täytyy keskittyä niihin ikäviinkin asioihin. 

Zzz....

Mä lähdin tänään metsästämään aurinkoa. Univammaisuus ja täten unenpuute on vallannut taas arjen ja tuleva viikonloppu häämöttää jo lähellä täynnä toiveita totaalilevosta. Koko viikon kestäneestä koomasta noustessa löysin itseni leikkipuistosta lasteni kanssa. Mistä sellaista riemua riittää pienillä ihmisillä? Millainen on mun elämäni leikkipuisto? Se paikka missä mun sisäinen lapseni leikkii ja temmeltää?

Oikeastaan löysin itseni jo siitä matkalta. Pelkästään ympärilleen katsominen saa joskus mielen heräämään ihan uusille aalloille. Arjen keskellä unohtuu meissä asuva vapaus ja ennen kaikkea vapaus nauttia siitä mitä meidän ympärillä on.

Ehkä se vapaus onkin se meidän sisäinen lapsemme? Ja samalla portti meidän elämämme leikkikentälle. Se mistä me lopulta elämme, kantava voima universumissa, ylipäänsä elämän ydin. Ja meidän suurin ongelmamme se, että siitä vapaudesta on lähestulkoon mahdotonta saada kiinni. 

Mikä meitä lopulta sitoo? 

Tällä hetkellä mua sitoo väsymys. Se saa mut sellaiseen katatoniseen tilaan jossa vaan ei pysty tekemään mitään. Ja siitä on vaikea pyristellä pois. 

Se on yksi isoimmista vapauden sitojista, sillä mun uneni laatu on pitkälti itsestä riippumatonta. 

Se saa elämän kaaokseen osa osalta, kunnes taas nukkuu ja kerää energiaa normaalin arjen kiinni ottamiseen. 

Se on onneksi kausiluontoista ja tällä hetkellä mä elän niin puhtaasti auringosta, että elämä pysyy lähes poikkeuksetta harvinaisen valoisana vähän väsyneenäkin. 

Mutta tällaisia asioita on ihmisen elämä täynnä. On asioita jotka pakostakin sitoo ja hallitsee elämää. Mun tavoitteeni on tässäkin asiassa silti löytää se vapaus niistä hetkistä siellä kaiken seassa. Vapaus nauttia, vapaus elää ja vapaus unelmoida. Mä olen juuri niin vapaa, kuin annan itseni olla. Ja mä pääsen juuri niin pitkälle, kuin annan itseni mennä... 

"Sussa on voimaa! 

Ja sä olet kaunis!

 Ja sä olet vapaa 

kuin Metsäkauris! 

Tää hetki on ikuisuus

 ja sussa kaikuu avaruus

 Sä olet kaikki! Sä olet kaikki!"

Valovuosi - Aurinkokuningatar

Yks elämä

Elää voi kahdella tavalla. Joko surren menetettyjä asioita tai päästäen tyytyväisesti irti. Mitä lopulta menettää? Jos joku ihminen ei ole kiinnostunut susta, menetät ihmisen joka ei ollut susta kiinnostunut. Me menetetään jatkuvasti asioita. Meidän elämässä kulkee ihmisiä, toiset jää, toiset jatkaa ja toiset satuttaa ja toiset antaa. Lopulta ei voi kuin ottaa se hyvä mitä näistä kokemuksista saa. Kamalinta oman eron käsittelemisessä on ehkä ollut se, että oon tajunnut kuinka vähän se mun elämääni mullisti. Tai totta kai se oli todella iso juttu. Mutta mä olen tajunnut viime kuukausien aikana, kuinka yksin olen ollut ja vieläpä todella pitkään. Tähän on jo niin tottunut, mutta vihdoin eron jälkeen siitä sai nauttia ihan luvan kanssa.
Mä pidän itseäni vahvana ihmisenä. Ja tämä sen takia, että mä tiedän olevani myös heikko. Mä tiedän millon kuljen heikoilla jäillä ja tiedän milloin täytyy pysähtyä ja kuunnella itseään. Joskus menee lujaa, mutta mitä väliä sillä on? Sekin on osa mua. Joskus mennään ojasta allikkoon ja noustaan taas. Mussa asuu seikkailija, joka totta kai kaipaa myös toista seikkailijaa. Mutta kuinka paljon?

Yksi asia mikä on vapauttanut niin isosti on rehellisyys. Ihan sama mitä muut ajattelee, jos mä en kelpaa sellaisena kuin olen, niin mitä mä menetän? Vain jonkun jolle en kelpaa sellaisena kuin olen. Ja miksi mä surisin jotain sellaista? Tai yrittäisin olla jotain.
Mä uskon että joku päivä mua vastaan saattaakin hyvin kävellä se ihminen joka haluaa juurikin mut. En sinällään paljoa välitä edes ajatella mitään suhdetta vielä pitkään pitkään aikaan, koska olen erittäin tyytyväinen yksinoloon. Lukuun ottamatta satunnaista halipulaa. Mutta totta kai ihmisellä on jonkinlainen kaipuu läheisyyteen, mutta kuinka kova? Suoraan sanottuna ei ainakaan niin kova, että sitä lähtisin jahtaamaan.

Mutta seikkailija kaipaa seikkailua. Mä rakastan tunteella ja fiiliksellä elämistä ja tykkään tehdä asioita just silloin kun ne tulee mieleen. Joten todellakin haluaisin sellaisen ihmisen elämääni jonka kanssa toteuttaa kaikki hullut ideat! Ja joskus se sopivan hullu ihminen vielä vastaan tulee, mun täytyy vain elää elämääni ja pitää ovi auki mahdollisuuksille. Ja siitä alkaa seikkailu. Joka kestää juuri sen aikaa kuin se kestää ja sitten on aika jatkaa matkaa.
Mulla kuitenkin on vain yks helvetin elämä elettävänä.

"A friend may be waiting behind a stranger's face" - Happy Joe

Ristiriitoja.

Unelmia. Ja niitähän riittää. Niitä riittää niin aineellisia, kuin ylipäänsä elämään liittyviäkin. Unelmia omasta itsestään ja minäkuvasta. Unelmia tulevaisuudesta, millaisena sen näkee ja ketä siellä on.
Mun unelmat muuttuu välillä nopeastikin. Olen onneton haaveilija ja armoton panikoija. Joskus unelman hylkää toisten unelmien tieltä ja joskus paineen alla tekee mieli vain nostaa kädet ilmaan ja todeta että tähän en pysty.
Multa on helppo viedä jalat alta, mutta isoin pelko samaan aikaan on, etten pysty niillä seisomaan. Välillä tuntuu, että elän jatkuvassa ristiriidassa. Mun elämässä on asioita jotka kantaa mua eteenpäin, asioita joista mä nautin mielettömästi ja asioita joita mä haluan saada ja saavuttaa. Ja mun elämä kulkee toisaalta kuin tanssi, kunnes kompastuu ja katsoo kaikkea hetken maaten rähmällään maassa. Toisaalta maailma on avoin, täynnä mahdollisuuksia. Täynnä rakkautta, iloa ja siitä on helppo nauttia ja haluan vaan ammentaa siitä itselleni niin paljon, kuin pystyn. Mutta silti se sama maailma on ihan äärettömän pelottava, ankara, kiero ja petollinen. Miten itseensä pystyy luottamaan niin paljon, ettei pelkää kolhuja? Voiko elämässä ottaa varman päälle ja silti elää täysillä? Mistä löytää tasapaino ja millaiseksi se lopulta muodostuu?

Mä jahtaan onnea. Ja mä jahtaan sitä kilpaa itseni kanssa. Kilpaa, vaikka pitäisi pysähtyä ja olla onnellinen. Ja toisaalta teenkin niin. Katson nykyistä minääni, jota olen surutta peilannut keskenkasvuiseen minäkuvaani vuosien takaa ja nyt sinkkuna olen tajunnut ajattelevani asioista todella eritavalla. Tiedän ja tunnen muuttuneeni ja ennenkaikkea mä todella pidän siitä mitä musta on tullut.
Vaikka mä haluan kaikenlaista, mä haluan olla itse itseni unelma. Ja sille unelmalle mä haluan suoda myös ne kaikki ulkoiset unelmat. MÄ olen se juttu jossa mä haluan onnistua. Ja mulla on ihan mieletön elämä. Ihan jopa tällaisena harmaana sadepäivänäkin...

Vuosi Nolla

Pysähtyminen. Miksi se on välillä niin kamalan vaikeaa?
Työkuviot selkenivät tänään sen verran, että kesäksi on luvassa kunnon loma. Kaikkialle pitäisi päästä, kaikkea pitäisi tehdä. Mennä vain, eikä missään nimessä pysähtyä. Mutta toisaalta tiedän myös polttavani itseni loppuun, jos näin teen. Kyllä, polttaisin itseni loppuun onnellisuudella. Koska sitähän tästä kesästä on tulossa! Ihan mielettömän hieno ja mukaansa tempaava.
Olen muutaman päivän ajan miettinyt, minkälaisia ankkureita mulla on elämässä. Mitkä asiat on sellaisia, että ne saa mut pysähtymään ja jäämään paikoilleni hetkeksi. Mä usein harhaudun sellaiseen henkiseen seilaamiseen ja ajatusten keskittäminen on lähes mahdotonta. Silloin on kyllä yleensä aika alkaa nukkumaan tai ottaa päiväunet.
Johonkin pisteeseen sen on kyllä jo oppinutkin. Pysähtymisen siis. Valitettavan usein vaan päivä saattaa kulua kuin hengitystä pidätellen ja pysähtyminen tapahtuu vasta illalla. Ja silloin tajuaa että hei, tää kaikki on kaikesta huolimatta oikeastaan aika siistiä.
Toisaalta pitäis osata myös pysähtyä niiden huonojen asioiden äärelle. Miksi joku asia on niin perseestä? Jos tuntuu, että kaikki on ihan paskaa, niin kai siihen joku syykin on? Ja mikä tärkeintä, voiko sille tehdä jotain nyt?

Mikä olisi ideaali tilanne tai tapa toimia? Tai oikeastaan kyky toimia. Voiko jokaisessa hetkessä oikeasti olla täysin läsnä ja mukana? Otan hörpyn Happy Joestani ja pohdin asiaa hetken...

Mietin niitä ankkureita elämässäni. Lapset vetää ehdottomasti ykköspaikan. Ystävät vahvana kakkosena ja työ ja koulujutut laahaavat siinä jossain hollilla, paino sanalla laahaavat. Mutta toisaalta myös yksinäisyys ankkuroi mut jossain määrin. Ainakin tällä hetkellä. Se ankkuroi mut niihin negatiivisiin asioihin ja niiden ääreen. Mutta ei siinä mitään pahaakaan ole. Nekin asiat on kohdattava, vaikka kuinka tekisi mieli vain pyristellä niistä irti. Ne on asioita, jotka jää helposti seuraamaan pitkäksi aikaa kuin varjo. Minkä taakseen jättää sen edestään löytää, kuten sanotaan.
Niiden asioiden kanssa on tehtävä sovinto. Ja siihen sovintoon kuuluu se, että erotaan sovussa niiden asioiden kanssa. Niin ne jää taakse lopullisesti. Ja ajan kanssa on jätetty taakse lopulta iso kasa ajatuksia ja asioita - for good!

Mä päätin keväällä, etten voi kantaa kaikenlaista paskaa harteillani. Mutta yhtäkkiä kaiken siihen jättäminen olisi ollut puhtaasti itsensä huijaamista. Mikään ei korvaa pysyvästi sellaista tyhjiötä ja saisi yhtäkkisen muutoksen aikaiseksi ja lopulta ne asiat onkin kaikki siinä taas. Mutta kun asioita jättää taakse pikkuhiljaa, tulee pieninä palasina tilalle jotain muuta - ja sen päättää jokainen itse, onko se uusi jotain hyvää vai jotakin huonoa. Tämä on mun vuosi nolla.

"Tämä on vuosi nolla

tähän ja se päättyy ja alkaa

tämä on lähtölaukaus

ja maaliintulo samaan aikaan"

Egotrippi - Vuosi Nolla

Bloggaajaäidin valkoinen taivas

Mun taivaani ei taida olla valkoinen. Ei tällä kertaa. Muutaman päivän oksennustaudista jo suunnilleen tervehtyneenä jaksaa kuitenkin tanssahdella kotona yksin lapsivapaasta viikonlopusta nauttien. Suurimmaksi osaksi se on kuitenkin mennyt nukkuessa ja erääseen viime vuosituhannen antisemitistiseen maailmanvaltaan tutustuessa. Mutta aina täytyy muistaa vähän tanssia.

Huominen äitienpäivä häämöttää jo vähän liiankin lähellä, varsinkin mitä tulee keittiönpöydän tilaan tai olohuoneen vallanneeseen vaatekasaan. Mutta aina ei voi jaksaa, eikä tarvitsekaan. Edelleen peräänkuulutan aiemmin mainitsemaani sopivaa itsekkyyttä ja voin kai tässä kohtaa myös mainita edelleen tietokoneen vieressä lojuvan tyhjän suklaavanukaspurkin - sekin jo aiemmin mainittu. Hups.
Kyllä mä huomenna siivoan.

Tarvitaanko blogin kirjoittamiseen valkoinen kotivinkkikoti ja täydellinen tyylitaju?
Ainahan sitä tulee jossain määrin kadehdittua varsinkin niitä ihmisiä joilla on tällainen koti ja LAPSIA! Miten se on mahdollista? Meneekö arki moppi ja kamera kädessä?! Joku voisi tulla opettamaan mullekin muutaman tällaisen taian, varsinkin tällaisena sairastelukeväänä mitä meidänkin poppoolla tässä on takana. Mutta ensimmäinen vatsatauti selätetty sinkkuäitinä! Saako tässä olla jo vähän ylpeä itsestään? Olen silti. Oli se sen verta traumaattista. Tietäisitte vaan mitä kaikkea noi ipanat keksii kun makaat päivän vessan lattialla!!

Kevät on muutenkin mennyt kamalan nopeasti vaikkakin tosiaan aikalailla sairaana. Sen huomaa muun muassa siitä, että koulutehtävät laahaavat pahasti perässä ja työkuviot ovat juuri niin auki, kuin vain olla saattavat. Mutta kevät on tehnyt rintaan pesän ja kesä vallannut mielen ihan kuus-nolla. Kesästä tulee värikäs ja toiveikas. Kevään aikana oon herännyt pahemman kerran henkiin ja mieli tekisi vain mennä ja nähdä ja tehdä. Ja juuri sitä mitä varmemmin onkin luvassa. On ihan mieletöntä, kun iskee halu vain nauttia elämästä. Miten sellaisen asian voi hukata? Vai onko oikeastaan mulla ikinä ollut sellaista tunnetta? Tuntuu todella oudolta, mitä kaikkea vaatii että ihminen saa silmänsä auki ja näkee ennen kaikkea sen, mitä itse tarvitsee ja ansaitsee! Kuinka isosti me voidaan oikeasti hukkua kaikkeen meidän ympärillä ja hautautua sen alle niin, ettei me enää osata elää? Irtiotto on kamalan vaikeaa. Ja yleensä sekin päätyy ihmisillä krapulaan ja hataraan muistiin. Käy se niinkin, mutta entäs jos elämä olisi pitkälti vain sitä nauttimista? Jopa niinä järkyttävän huonoinakin aikoina? Joskus on jäätävä päiväksi sängynpohjalle makaamaan peiton alle. Ja nautittava siitä sängystä ja peitosta. Ja ottaa päikkärit. Joskus on hyvä herätä ihan suosiolla uudelleen. 

Mä olen tänään katsonut kaksi elokuvaa, nukkunut päikkärit, enkä todellakaan ajatellut siivota, vaikka tuo keittiönpöytä varmaan kohta könyää tuohon sohvalle mun viereeni.

 Taidan alkaa suunnittelemaan kesälomareissua. 

Joo, sen mä teen. 

Mitä haluaa nainen, joka haluaa kaiken?

Mulla on paha tapa. Ja se tapa on haluta kaikkea. Mä joudun hillitsemään itseäni monestikin, ihan vain koska mä innostun ihan järjettömän paljon asioista. Ja monista asioista. Mä olen vuosien varrella myös useasti joutunut miettimään onko impulsiivisuus enemmän vika kuin ominaisuus. No kumpi se sitten on?

Kaikkimullehetinyt. Ihan perus ajattelumalli mitä ihmisiltä nykypäivänä löytyy. Todellakin syyllistyn siihen itsekin. Useasti. Varsinkin kun alkaa tekemään mieli jäätelöä. Tai suklaavanukasta. Onko asioita joita saa haluta just nyt heti? Seksi? Suklaa? Halaus? Kalja? Milloin saa ihan tosissaan olla itsekäs?! Musta tuntuu, että pitkälti silloin, kun kukaan ei ole näkemässä. Avaan kolmannen vanukkaan tälle päivälle. Ihan vain koska haluan. Just nyt.

Oon tässä muutaman päivän aikana tehnyt pari isoa ostosta. Ostoksia joihin ei ehkä ihan nyt ole heittämällä rahaa, mutta mihin se raha kuitenkin löytyy. Harrastan useinkin "pitkään harkittuja heräteostoksia", joita olen saattanut siis jopa vuosia miettiä ja jonkun kummallisen inspiraation tai rajan tullessa vastaan menen ja teen sen ostoksen sen ihmeempiä mutisematta. En ole kovin suunnitelmallinen ihminen, mutta tällä tavalla toteutetut asiat on yleensä olleet ehkä mun elämäni parhaita. Kuin tuijottais pitkän aikaa kiinni olevaa ovea ja lopulta sen avatessa aukeaa ihan uus maailma tutkittavaksi ja elämä elettäväksi. Ja sit sä seisot siinä tyhmänä ja mietit et miks mä en avannut tota ovea aiemmin? 

Mulla tosiaan on kaksi pientä lasta. Päiväkoti-ikäisiä, jotka viettävät paljon aikaa myös isänsä kanssa. Mulla siis on omaa aikaa aika paljonkin. Ja oma elämä, työt, koulu ja harrastuksia. Mulla on myös pieni, mutta hyvin tiivis ja merkityksellinen ystäväpiiri. Elin pitkän aikaa kotiäitivuosina tasan ja ainoastaan lapsille, perheelle ja kodille. Se oli ehkä kamalinta ikinä. Lopputuloksena vois sanoa, että tavallaan paloin loppuun äitinä. Musta tuli todella introverttimutsi, jolle lapsiensa kanssa leikkiminen oli lähes tulkoon ylivoimaista. Ja vaikeaa se on vieläkin. Ajan ja tasapainon kanssa toki on löytynyt toimiva ja hauska elämäntyyli lastenkin kanssa - vaikka en olekaan lastenhuoneen lattialla päivät viettävä äiti, en sitten pätkääkään. Mitä opin näiden vuosien jälkeen? Olemaan sopivasti itsekäs. Todellakin.

Joten. Impulsiivisuutta vaiko itsekkyyttä? Kulkeeko ne käsi kädessä? Välillä ainakin. Vai onko se itsekkyyttä vaiko itserakkautta? Ihan liian usein sitä viettää elämänsä siihen, että miettii mitä kaikkea pitäisi tehdä, kuitenkaan tekemättä paljoakaan. Tee ainakin yksi hullu asia silloin tällöin. Hulluttele ihmisten kanssa, hölmöile. Hymyillään menneisyyden mokille ja otetaan opiksemme - ehkä. Yritetään nyt ainakin. Oppia ja nauttia, hullutella ja huvitella. Kaikkea tasapuolisesti.

Miksi?

Kävin äsken suihkussa. Nuorempi sängystä karkaaja huusi vessan oven suussa ja vanhempi asteli pällistelemään tapahtumaa hetken päästä perässä. Eikä täällä edelleenkään kukaan vielä nuku.
Kauaa ei tarvitse tapailla ajatuksia, kun mieleen putkahtaa tasan yksi sana. Se kamalan tuttu vuosien varrelta. Miksi?
Seuraavaksi alan vakuutella itselleni kaiken lapsien huudon ylitse, että joo, kyllä tää nyt vaan helvetti on just sitä mitä mä elämältäni halusin. Mutta silti. Miksi?
Miksi nää ei nuku? Miksi hitossa mä unohdin ostaa itselleni suklaavanukasta? Miksi täällä on taas lelut JOKA PAIKASSA?! Miksi mun koulutehtävät ei tee itse itseään? Miksen mä voisi vain hautautua jonkinlaiseen pommisuojaan ja NUKKUA!

                                                                                                       Elämän isoimmat "miksi"t taitaa silti löytyä Googlen ihmeellisestä maailmasta. Googlehan tietää kaiken, varsinkin sen mitä ihmiset ajattelevat. Miksi en tule raskaaksi? Miksi mies pettää? Miksi koira nuolee? Mitä ihmisen tarvitseekaan muuta tietää?




Mutta mihin tän kaiken kyselyn keskellä päätyy? Mä olen löytänyt itseni vuosien saatteessa päätyneenä pisteeseen, jossa ei oikeastaan ole enää edes uskaltanut ottaa askelta mihinkään suuntaan. Kun mä erosin, mä näin kaiken ja suoraan sanottuna se oli shokki. Iso. Mutta se antoi mun elämään myös aika ison vastauksen. Miksi se kaikki tapahtui? Koska mä siedin sitä. Ja kun tätä lähtee miettimään, niin se vastaus on aika universaali.

Joten, nyt kun mä kysyn itseltäni miksi, voin uskaltaa myös vastata miksipä ei. Jos pelko on ihmisen pahin vihollinen, niin se itsensä kyseenalaistaminen tulee vähintäänkin kakkosena. Miksi? Koska se on ihan puhdasta paskaa.