Kilpajuoksua

Kilpaurheilijan mentaliteetilla ja surkealla itseluottamuksella ei pääse starttia pidemmälle. Se on vähän kuin lähtisi juoksemaan satasen matkaa täydellä innolla, mutta kymmenen metrin päässä pysähtyy ja toteaa ettei musta ehkä sitten kuitenkaan ole tähän.

Mutta, onneksi on aina mutta.

Kävin eilen keilaamassa. Pitkästä aikaa, sillä vanhan ratsastusvamman takia mun ranteet ei ole ikinä tykännyt keilaamisesta. Kuitenkin viime vuosien salitreenit on edesauttaneet tätäkin asiaa aikalailla ja ranne kesti suhteellisen hyvin. Keilaaminen on yks niistä lajeista joissa mun kilpailuvietti herää henkiin aika isosti. En ole huono häviäjä, olen vain huono olemaan huono. Ja varsinkin kun kyseessä on asia jossa tietää olleensa hyvä. 

Mulla on edelleen iso kamppailu itseluottamuksen kanssa. Se on ollut pahimmillaan ihan olematon, mutta nyt yksin ollessa senkin osan on löytänyt itsestään uudestaan. Itsensä näkee niin eri tavalla ja itseään arvostaa eri tavalla ja todellakin haluaa antaa itselleen kaiken ja täysiä!

Mutta silti asioissa kalvaa se pieni - "entä jos musta ei olekaan siihen" ajatus ja sitten alkaakin painiminen. Mä olen onnekseni saanut huomata ettei asiat enää pelota samalla tavalla. Tai siis niihin asioihin tarttuminen. Mä olen parin viime vuoden aikana saanut kokea onnistumisia ihan itse ja yksin ja saanut rakentaa mun omaa elämääni itsenäisesti vaikka olinkin parisuhteessa vielä silloin. 

Jotenkin sitä huomasi ettei olekaan niin riippuvainen toisesta ja että hei, mähän pystyn tähän ihan itsekin. Ja nyt yksin ollessa mä en pysty lopettamaan unelmointia ja mikä hienointa, ne unelmat toteutuu pikkuhiljaa ja lähes itsestään. Ovia on avautunut paljon. Ovia on sulkeutunut paljon. Toiset ovet on tarkoitettu suljetuiksi. Toiset ovet ovat olleet raollaan liian kauan ja toiset ovet ovat olleet auki vaikken ole sitä edes huomannut. Kamalinta on astua sisään jonnekin, mitä ei osaa odottaa. Mutta en mä osannut odottaa sitäkään, millaista elämä on sinkkuna yksinhuoltajana. 

Elämä on kilpajuoksua. Mutta ketä vastaan? Juostaanko me pakoon menneisyyttämme vaiko sitä kohti? Mä koen juoksevani kohti sitä ihmistä josta oli mahdollisuus tulla mitä tahansa. Mun täytyy peruuttaa sinne asti, jotta mä voin rakentaa itseni uudestaan. Nähdä ne asiat jotka mua on muokanneet ja varsinkin ne jotka ovat satuttaneet. Sillä jotkut vääryydet on hyvä nähdä jälkeen päin ja jollain tapaa lohduttaa sitä silloin rikki mennyttä ihmistä, että hei, se ei ollut sun vikasi ja sä selvisit. 

Mä juoksen myös usein pakoon sitä menneisyyttä. Mä juoksen silloin pää pilvissä unelmoiden sokeasti. Mutta sekin on osa mua. Tasapainonsa kaikella. 

Mutta mitä ikinä teetkin, älä juokse karkuun itseäsi. Se on kilpajuoksu jota ei voi voittaa. Ja vaikka meillä jokaisella on aina olemassa varjomme, voidaan me kääntää kasvomme sitä kohti ja kohdata sekin ja samalla nauttia auringon lämmöstä meidän selässä. Sillä tää elämä kantaa niinäkin hetkinä, jolloin meidän täytyy keskittyä niihin ikäviinkin asioihin.