Mun unelmat muuttuu välillä nopeastikin. Olen onneton haaveilija ja armoton panikoija. Joskus unelman hylkää toisten unelmien tieltä ja joskus paineen alla tekee mieli vain nostaa kädet ilmaan ja todeta että tähän en pysty.
Multa on helppo viedä jalat alta, mutta isoin pelko samaan aikaan on, etten pysty niillä seisomaan. Välillä tuntuu, että elän jatkuvassa ristiriidassa. Mun elämässä on asioita jotka kantaa mua eteenpäin, asioita joista mä nautin mielettömästi ja asioita joita mä haluan saada ja saavuttaa. Ja mun elämä kulkee toisaalta kuin tanssi, kunnes kompastuu ja katsoo kaikkea hetken maaten rähmällään maassa. Toisaalta maailma on avoin, täynnä mahdollisuuksia. Täynnä rakkautta, iloa ja siitä on helppo nauttia ja haluan vaan ammentaa siitä itselleni niin paljon, kuin pystyn. Mutta silti se sama maailma on ihan äärettömän pelottava, ankara, kiero ja petollinen. Miten itseensä pystyy luottamaan niin paljon, ettei pelkää kolhuja? Voiko elämässä ottaa varman päälle ja silti elää täysillä? Mistä löytää tasapaino ja millaiseksi se lopulta muodostuu?Mä jahtaan onnea. Ja mä jahtaan sitä kilpaa itseni kanssa. Kilpaa, vaikka pitäisi pysähtyä ja olla onnellinen. Ja toisaalta teenkin niin. Katson nykyistä minääni, jota olen surutta peilannut keskenkasvuiseen minäkuvaani vuosien takaa ja nyt sinkkuna olen tajunnut ajattelevani asioista todella eritavalla. Tiedän ja tunnen muuttuneeni ja ennenkaikkea mä todella pidän siitä mitä musta on tullut.
Vaikka mä haluan kaikenlaista, mä haluan olla itse itseni unelma. Ja sille unelmalle mä haluan suoda myös ne kaikki ulkoiset unelmat. MÄ olen se juttu jossa mä haluan onnistua. Ja mulla on ihan mieletön elämä. Ihan jopa tällaisena harmaana sadepäivänäkin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti