Tyhjyys

Tyhjyys. Sellainen turta olotila, jolloin ei saa kiinni mistään. Silloin on yksin ja tuuliajolla.
Sellainen valtasi mut tänään. Mutta mikä se olotila on? Hetki vaipua suremaan tyhjyyttä ja yksinäisyyttä vai hetki jolloin on mahdollista katsoa itseään silmiin?
Mä en ole yksinäinen, enkä sen liiemmin surullinenkaan - tänään, mutta jostain se tyhjyys vain tuli. Ja mitä mä sieltä tyhjyydestä löysin?
Ehkä se onkin tila, jossa ei ole mitään muuta kuin sinä. Sinä ja se sun sisäinen pieni, rikkinäinen ihmislapsi. Se lapsi joka on ottanut elämäsi aikana jokaisen kolhun vastaan. Ja kun sinne tyhjyyteen välillä ajautuu on se vain merkki siitä, että se kyseinen lapsi tarvitsee jotain. Se tarvitsee sua.

Maailmassa kulkee lukematon määrä näitä rikkinäisiä lapsia. Aikuisuus on kuin ulkokuori joka joko peittää, suojaa tai heijastaa sen lapsen hyvinvointia. Se on meissä se osa, joka ei ikinä kasva isoksi, ei ikinä lopeta olemasta haavoittuvainen ja joka on muovautunut joka ikisestä asiasta mitä meidän elämässämme on tapahtunut ja varsinkin niistä, mitä meille on tehty. Jokainen satuttaminen, jokainen hylkääminen, mutta myös jokainen onnistuminen ja ilo. Se lapsi on meidän tunteidemme ydin ja sitä kautta me heijastetaan jokainen meidän tuntemamme tunne.

Mä olen joutunut tekemään matkaa halki mun elämäni, läpi näiden kokemusten joiden takia se mun lapseni on rikki. Matkan jonka varrella on ymmärtänyt omia tunteitaan, omia tapojaan toimia ja ajatella. Sekä samalla huomata ettei tietyt asiat sido mua ajattelemaan jollain tietyllä tavalla. Sitä lopulta ymmärtää kuinka paljon elämässä on asioita joita ei ole käsitellyt ja asioita joita on vain sysännyt syrjään ajattelematta sitä, kuinka paljon ne loppupeleissä vaikuttavat omaan elämään.

Kukaan meistä ei ole tyhjä. Meissä jokaisessa asuu meidän oma äärettömyytemme. Tänään mä katson itseäni silmiin ja hymyilen sen lapsen kanssa, koska mä olen ihan äärettömän ylpeä siitä kuinka paljon se on elämän varrella kestänyt.