Ollaan menty ja tehty uusia muistoja, nautittu olostamme täysin siemauksin ja todella hauskaa on jokaisella ollut. "Muistatko kun....?" On muodostunut yhdeksi kivuliaimmista lauseista - ainakin minulle. Lapsien ensimmäisiin vuosiin mahtuu tonneittain asioita joissa läsnä oli äiti JA isi. Nyt ne ovat vain muistoja, joita muistellaan kun kysyn oliko hauskaa siellä ja siellä?
Oma voimattomuus on suunnaton. Mutta kesä on ollut oman surutyön osalta myös vapauttavaa aikaa. Voimaa on saanut ammennettua niin raskaan kevään taakse jättämisestä kuin uudesta parisuhteestakin. On uusia tavoitteita, uusia ajatuksia siitä, mitä haluaa lapsilleen antaa.
Olen tilanteessa jossa uuden parisuhteen myötä lapset näkevät ensi kertaa välittämistä ja hellyyttä arjessa. Se näkyy lapsissa. Toisaalta ilona, toisaalta se näkyy ihmetyksenä. Ja välillä sitä miettii ihan tosissaan, että miksi sitä ei jo aiemmin ajatellut että lapseni ansaitsevat oppia miten toista ihmistä rakastetaan?
Tietenkin sitä yrittää kaikkensa. Ikävän hetkellä aletaan miettiä mitä isin kanssa olikaan tarkoitus tehdä ensi viikonloppuna. "Tuletko sinäkin sinne?" "En. Silloin on isipäivä."
Mutta ajan kanssa, ilon ja surun kautta. Raastavinta omassa voimattomuudessa on nähdä pilkahduksia lapsen voimattomuudesta. Se kiteytyy näihin muistojen hetkiin, kun asiat joskus olivat vielä eri tavalla. Heidät on revitty irti jostain todella tutusta ja turvallisesta ja vaikka asiat ovat moneltakin osalta huomattavasti paremmin, ottaa se todellakin oman aikansa.
Äitinä on ihana ollut olla läsnä luomassa uusia muistoja. Viime vuodet ovat olleet enemmän tai vähemmän sumua, teeskentelyä ja kulissia joka on romahtanut kotiin tullessa ulko-oven mentyä kiinni. Nyt on vapaus olla kotonakin onnellinen. Ja se vapaus näkyy lastenkin olemisessa. Meiltä on otettu raskas taakka harteiltamme ja vaikka meille on annettu toisenlainen taakka, on tämä toinen vähenemään päin. Toivonmukaan osaan olla lapsilleni se aikuinen, äiti, joka saa sen taakan ajan kanssa kevenemään.
Katson elämääni varsin ristiriitaisilla tunteilla. Olen todella onnellinen, minä ja lapset olemme. Mutta samalla elämäämme varjostaa tämä kyseinen surutyö. Tuntosarvet ovat lasten tunteiden suhteen herkällä ja yritän tunnustella asioita paljon niiden pohjalta.
Mitä minä voin tehdä lasteni tunnemaailmaa helpottaakseni?
Havannoin, sanoitan ja samalla tunnen kamalaa syyllisyyttä, vaikka en ollutkaan viimekädessä erosta päättänyt osapuoli. Mutta olen tilanteeseen ollut koko ajan varsin tyytyväinen ja sitä mieltä, että ratkaisu oli hyvä. Me elettäisiin muuten tämän piilevän surun sijaan ahdistuksen alla. Ahdistuksen, josta ei olisi ollut muuta ulospääsyä.
Mutta me olemme ennen kaikkea vapaita. Vapaita tuntemaan joka ikinen tunteemme, minä ja lapset. Tätä vapautta ei ollut pitkään aikaan liiton loppupuolella. Tilanne kun ei enää kestänyt tunteita, vaan oli parempi olla tuntematta mitään - ainakaan ääneen. Nyt me tunnemme, niin surut kuin ilot, yhdessä. Tämä on isoin ja tärkein asia mitä haluan lapsilleni opettaa. Puhu, tunne, rakasta ja vapaus näihin kaikkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti