Jos se kuitenkin on pohjimmiltaan kysymys? "Tahdotko minut vielä?". Muuttuisiko se silti samanlaiseksi tyhjäksi lausahdukseksi illalla nukkumaan mennessä?
Ja mitä se rakkaus loppupeleissä edes on? Rakastuminen on tuttu tunne. Se jalat alta vievä aalto, joka ei ota loppuakseen, ennen kuin kaikki muuttuu taas vähän arkisemmaksi. Ja sen jälkeen jokainen henkäys kysyy "tahdotko minut vielä?".
Olen miettinyt olenko koskaan oikeasti rakastanut ketään? Olenko oikeasti tahtonut rakastaa? Mielestäni olen, mutta toisaalta olen myös ollut tilassa jossa se tahtominenkin on ollut työn ja tuskan takana. Eikä siitä ole läheskään aina ollut apua, pelkästä omasta tahtomisesta.
Minä tahdon olla haluttu. Minä tahdon olla rakastettu. Ja minä tahdon haluta rakastaa. Ensimmäisenä itseäni, lapsiani, mutta elämässäni on myös ihminen jonka katseeseen pysähdyn kerta kerran jälkeen, aina uudelleen ja uudelleen ja huokaisen - tai huudan mielessäni, että tätä ihmistä minä rakastan. Miksi? Mistä se tunne lähtee?
Monesti sitä ihastuu ja rakastuu mielikuvaan ihmisestä. Ja lopulta petytään, sillä toinen ei ollutkaan sitä mitä kuviteltiin. Mutta minä olen rakastunut ihmiseen ja jatkan rakastumista, sillä rakastun jatkuvasti uusiin asioihin hänessä. Enkä halua kompastua mielikuviin, en turhiin kuvitelmiin. Yhtälailla kuin minä haluan olla totta toiselle haluan toisen olevan totta minulle.
Minä hyväksyn sinut sellaisena kuin sinä olet, sillä sellaisena minä hyväksyn itsenikin.
Haluan rakastaa sinua sellaisena kuin olet, koska sellaisenaan minä itseänikin rakastan.
Ole minulle totta, sillä sinä näet minut niinkuin kukaan muu ei ole minua ennen nähnyt...
Tässä ja nyt. Kunnes toisin mainitaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti