1...2...3...VALMIS!

Vihdoinkin! Siis vihdoinkin se päivä koitti, jolloin sain opintoni päätökseen. Vielä kaksi vuotta sitten näin painajaisia siitä, etten ollut valmistunut ammattiin. Vaikka koin heti alussa löytäneeni just sen oman alan, olin aika epätoivoinen suurimman osan opiskeluajastani, enkä uskonut itseeni niin paljoa, että olisin voinut ihan täysillä uskoa että mä pystyn tähän. 

Vuosi sitten mulla ei vielä ollut oikein mitään tehtynä. Hiljalleen kariutuva parisuhde masensi pahasti ja vaikutti elämään todella negatiivisesti. Se pelkästä arjesta ja kodin ilmapiiristä selviäminen oli varsin iso taakka, eikä oikein tullut mieleenkään että alanpas tässä reippaana suorittamaan opintojani. Keväällä kuitenkin sain suoritettua ensimmäisen näyttöni ja kesän otinkin ihan lungisti. Syksyllä taas raavin kasaan kaikki voimani ja sain kuin sainkin kaiken tehtyä! Eikä syksykään mikään helpoimmasta päästä ollut. Kaikkine sairasteluineen ja hässäköineen tämä loppuvuosi on ollut aika kamala kokemus. Ja nyt raavin päätäni ja mietin onko tilanne hyvä, huono vai hyvin huono. Uupumuksen jälkimainingit ovat vielä vahvasti läsnä ja taas joutuu tutkailemaan miten asiat nyt lähtevät taas rullaamaan.  

Oon myös joutunut ihan oikeasti pysähtymään sen kysymyksen äärelle, että oonko mä oikeasti hyvä jossain? Tai varsinkaan asiassa jonka koen ihan äärettömän vaikeaksi. Mä oon vuoden aikana sisäistänyt jo sen, että mä olen hyvä työssäni, mutta se että mä oikeasti pärjäsin mun elämäni yhdessä kammottavimmista asioista - opiskelussa, ei vaan jotenkin vieläkään mene itsellä kaaliin! Tuntuu hölmöltä joutua vakuuttelemaan itseään asioista, varsinkin hyvien asioiden kohdalla. Miten ihminen oikeasti oppii luottamaan siihen, että jotkut asiat voivat olla hyvin vaikka toiset asiat eivät ehkä olekaan. Itse olen aikalailla joko-tai ihminen. Enkä kyllä haluaisi. Ehkä siitäkin pystyy kasvamaan ulos. Ainakaan en suostu antamaan sille käyttäytymiselle yhtään enempää tilaa elämässäni. 

Nyt odottelen tietoa mahdollisesta duunipaikasta (koulunkäynninohjaajan hommia), sillä olenhan opintojeni päättymisen myötä myös työtön. Toivon mukaan en montaa päivää. 

Synttäritkin osuvat sopivasti tähän samaan syssyyn ja valmistumista ja ikääntymistä päästään kavereiden kanssa juhlistamaan kuplivalla kolmen viikon päästä. Sukulaisten kanssa ravintoloidaan vähän myöhemmin papereiden saapuessa. 

Ja ton lakin mä itselleni tilaan. Joku trophy täytyy olla muistuttamassa siitä, että vaikka siihen meni kymmenen vuotta, että mullakin on ammatti, täytyy mun antaa myöten ja olla ylpeä itsestäni. Edes vähäsen. 

- Joku hieno ja kiitollisuuden täyteinen inspiraatioteksti - 

Mitä jäi käteen?

Moi.
Syy siihen, miksi viime postauksesta on aikaa on monia. Viime vuosi oli kaikkea muuta kuin helppo.
Kohta on kulunut vuosi syyskuussa voimaan tulleesta erosta, enkä kieltämättä koe olevani vieläkään erityisen ehjä. Mulla on kuitenkin todella paljon aihetta olla onnellinen ja iloinen.

Olen jo tovin miettinyt, että kun saan elämäni ja arkeni tähän pisteeseen alan taas kirjoittamaan. Tajusin äsken että puhelimen vaihdon jälkeen en ole edes asentanut kuvansiirto-ohjelmaa puhelimeeni! Otin siis itseäni niskasta kiinni. Latasin kameran akun ja tarvittavat appsit puhelimeen. Ehkäpä tämä tästä.

Koska elämä riepotteli monta kuukautta ennen ja jälkeen eron, jäivät opintoni pahasti kakkoseksi. Tai eivät edes kakkoseksi vaan jonnekin paljon kauemmas. Kuroin kuitenkin opintoni siihen pisteeseen syksyn aikana, että valmistun vain pari kuukautta jäljessä aikataulusta. Ja todellakin, ylihuomenna minä olen valmis. HUH! Olen kuullut parhailta ystäviltäni ihania kommentteja ja kehoituksia olla itsestäni ylpeä. Ja välillä jopa onnistun olemaankin. Kuinka monet itkut onkaan tullut väännettyä ja todettua että minusta ei ole tähän.

Olen joutunut todella paljon pohtimaan omaa henkistä ja fyysistä tasapainoa. Olen huomannut erinäisten sairastelujen ja arjen haasteiden keskellä, että tarvitsen stressittömämmän elämän ja sen aion myös joka kaunis päivä saavuttaa. Mielessäni on vuosia ollut kuva siitä, kun istun oman taloni kuistilla. Katselen pihan laidalla aukeavaa niittyä ja nautin lämmöstä. Ja se koti on täynnä rakkautta ja hyvää oloa. Juuri sellainen satama joka minulta tällä hetkellä puuttuu. Mutta mulla on silti paljon.
Myös äidinrooli on kärsinyt kamalan inflaation vuoden aikana. Jos ei perus uupumus tehnyt tehtäväänsä, iskivät vielä ajoittain todella pahaksi heittäytyvät suolisto-ongelmat peliin. Olin todella voimaton aikalailla kaiken kanssa, enkä todellakaan ollut kovin hyvässä tikissä varsinkaan sen jälkeen kun syksyllä meillä lakkasi kotiapu ja jäin arjen pyörittämisen kanssa kutakuinkin yksin. Onhan minulla miesystävä, jolla taas oma taloutensa ja me yritämme parhaamme mukaan pyörittää kahta taloutta kolmen lapsen kera.
Mutta jollain ihmeen keinolla minäkin suostani aloin nousemaan ja mommypower alkoi potkimaan arjen paskaa pois tieltä. Mulla on maailman mahtavimmat ja äärettömän rakkaat lapset. Mulla on ihan paras elämä - kunhan mä saan kaiken siitä irti.... joku päivä vielä.
Nyt mä olen nyt valmistumassa, siirtymässä työttömäksi, edelleen itseäni etsimässä ja edelleen ihan helvetin hukassa. Mutta mulla on taas edessäni uusi vuosi josta ottaa kaikki irti.
Tästä tulee hyvä vuosi.

PS. Siivosin äsken vihdoin viimein meidän kuusen pois. Kuvassa osa koristeista á la äiti & á la pojat.

Ole minun...

"Mun rakas", "Sä mun". Ja lopulta siitä tulee farssi, joka on vähän liiankin helppo tokaista vaikkei sitä ihan enää täysin tarkoittaisikaan. Se on helppo sanoa niin kauan, kunnes se tuntuu vastenmieliseltä ja se vie pitkän aikaa vielä senkin jälkeen, kun nuo sanat ovat menettäneet merkityksensä. 

Jos se kuitenkin on pohjimmiltaan kysymys? "Tahdotko minut vielä?". Muuttuisiko se silti samanlaiseksi tyhjäksi lausahdukseksi illalla nukkumaan mennessä?  

Ja mitä se rakkaus loppupeleissä edes on? Rakastuminen on tuttu tunne. Se jalat alta vievä aalto, joka ei ota loppuakseen, ennen kuin kaikki muuttuu taas vähän arkisemmaksi. Ja sen jälkeen jokainen henkäys kysyy "tahdotko minut vielä?". 

Olen miettinyt olenko koskaan oikeasti rakastanut ketään? Olenko oikeasti tahtonut rakastaa? Mielestäni olen, mutta toisaalta olen myös ollut tilassa jossa se tahtominenkin on ollut työn ja tuskan takana. Eikä siitä ole läheskään aina ollut apua, pelkästä omasta tahtomisesta. 

Minä tahdon olla haluttu. Minä tahdon olla rakastettu. Ja minä tahdon haluta rakastaa. Ensimmäisenä itseäni, lapsiani, mutta elämässäni on myös ihminen jonka katseeseen pysähdyn kerta kerran jälkeen, aina uudelleen ja uudelleen ja huokaisen - tai huudan mielessäni, että tätä ihmistä minä rakastan. Miksi? Mistä se tunne lähtee? 

Monesti sitä ihastuu ja rakastuu mielikuvaan ihmisestä. Ja lopulta petytään, sillä toinen ei ollutkaan sitä mitä kuviteltiin. Mutta minä olen rakastunut ihmiseen ja jatkan rakastumista, sillä rakastun jatkuvasti uusiin asioihin hänessä. Enkä halua kompastua mielikuviin, en turhiin kuvitelmiin. Yhtälailla kuin minä haluan olla totta toiselle haluan toisen olevan totta minulle. 

Minä hyväksyn sinut sellaisena kuin sinä olet, sillä sellaisena minä hyväksyn itsenikin. 

Haluan rakastaa sinua sellaisena kuin olet, koska sellaisenaan minä itseänikin rakastan.

Ole minulle totta, sillä sinä näet minut niinkuin kukaan muu ei ole minua ennen nähnyt...

Tässä ja nyt. Kunnes toisin mainitaan.

Surutyötä ja aitoa iloa

Kesä. Ollaan tehty eräänlaista surutyötä, lapsille jokseenkin kivuliasta sellaista. Surutyötä, jossa lapset joutuvat tottumaan siihen ettei ole enää "äitiä JA isiä". 

Ollaan menty ja tehty uusia muistoja, nautittu olostamme täysin siemauksin ja todella hauskaa on jokaisella ollut. "Muistatko kun....?" On muodostunut yhdeksi kivuliaimmista lauseista - ainakin minulle. Lapsien ensimmäisiin vuosiin mahtuu tonneittain asioita joissa läsnä oli äiti JA isi. Nyt ne ovat vain muistoja, joita muistellaan kun kysyn oliko hauskaa siellä ja siellä? 

Oma voimattomuus on suunnaton. Mutta kesä on ollut oman surutyön osalta myös vapauttavaa aikaa. Voimaa on saanut ammennettua niin raskaan kevään taakse jättämisestä kuin uudesta parisuhteestakin. On uusia tavoitteita, uusia ajatuksia siitä, mitä haluaa lapsilleen antaa. 

Olen tilanteessa jossa uuden parisuhteen myötä lapset näkevät ensi kertaa välittämistä ja hellyyttä arjessa. Se näkyy lapsissa. Toisaalta ilona, toisaalta se näkyy ihmetyksenä. Ja välillä sitä miettii ihan tosissaan, että miksi sitä ei jo aiemmin ajatellut että lapseni ansaitsevat oppia miten toista ihmistä rakastetaan? 

Tietenkin sitä yrittää kaikkensa. Ikävän hetkellä aletaan miettiä mitä isin kanssa olikaan tarkoitus tehdä ensi viikonloppuna. "Tuletko sinäkin sinne?" "En. Silloin on isipäivä." 

Mutta ajan kanssa, ilon ja surun kautta. Raastavinta omassa voimattomuudessa on nähdä pilkahduksia lapsen voimattomuudesta. Se kiteytyy näihin muistojen hetkiin, kun asiat joskus olivat vielä eri tavalla. Heidät on revitty irti jostain todella tutusta ja turvallisesta ja vaikka asiat ovat moneltakin osalta huomattavasti paremmin, ottaa se todellakin oman aikansa. 

Äitinä on ihana ollut olla läsnä luomassa uusia muistoja. Viime vuodet ovat olleet enemmän tai vähemmän sumua, teeskentelyä ja kulissia joka on romahtanut kotiin tullessa ulko-oven mentyä kiinni. Nyt on vapaus olla kotonakin onnellinen. Ja se vapaus näkyy lastenkin olemisessa. Meiltä on otettu raskas taakka harteiltamme ja vaikka meille on annettu toisenlainen taakka, on tämä toinen vähenemään päin. Toivonmukaan osaan olla lapsilleni se aikuinen, äiti, joka saa sen taakan ajan kanssa kevenemään. 

Katson elämääni varsin ristiriitaisilla tunteilla. Olen todella onnellinen, minä ja lapset olemme. Mutta samalla elämäämme varjostaa tämä kyseinen surutyö. Tuntosarvet ovat lasten tunteiden suhteen herkällä ja yritän tunnustella asioita paljon niiden pohjalta. 

Mitä minä voin tehdä lasteni tunnemaailmaa helpottaakseni? 

Havannoin, sanoitan ja samalla tunnen kamalaa syyllisyyttä, vaikka en ollutkaan viimekädessä erosta päättänyt osapuoli. Mutta olen tilanteeseen ollut koko ajan varsin tyytyväinen ja sitä mieltä, että ratkaisu oli hyvä. Me elettäisiin muuten tämän piilevän surun sijaan ahdistuksen alla. Ahdistuksen, josta ei olisi ollut muuta ulospääsyä. 

Mutta me olemme ennen kaikkea vapaita. Vapaita tuntemaan joka ikinen tunteemme, minä ja lapset. Tätä vapautta ei ollut pitkään aikaan liiton loppupuolella. Tilanne kun ei enää kestänyt tunteita, vaan oli parempi olla tuntematta mitään - ainakaan ääneen. Nyt me tunnemme, niin surut kuin ilot, yhdessä. Tämä on isoin ja tärkein asia mitä haluan lapsilleni opettaa. Puhu, tunne, rakasta ja vapaus näihin kaikkiin.

Loma part.1

Lomalla viimeinkin, voin ottaa iisimmin....
Reissu aloitettu eilen ja tämän ihanampaa alkua sille ei olisi voinut toivoa! Nyt jo nähty paljon ihmisiä ja koko viikko on täynnä ihania hetkiä tärkeiden ihmisten kanssa.
Tänään kierreltiin lapsuuden maisemissa ja mm tällaista jäi käteen... 

Billnäsin ruukkia - Härkätalli...

....ihanan boheemi ilmestys. Tänne eksyttiin ihan extempore ja KANNATTI! Tuli maistettua myös jonkinlaista habaneroteetä ja -glögiä. Siellä ei voinut kuin hymyillä, sillä tunnelma oli jotenkin taianomainen. 

Lisää ruukkia....

...tuttuja katuja...

.... sekä vanha voimalaitos. 

Tyhjyys

Tyhjyys. Sellainen turta olotila, jolloin ei saa kiinni mistään. Silloin on yksin ja tuuliajolla.
Sellainen valtasi mut tänään. Mutta mikä se olotila on? Hetki vaipua suremaan tyhjyyttä ja yksinäisyyttä vai hetki jolloin on mahdollista katsoa itseään silmiin?
Mä en ole yksinäinen, enkä sen liiemmin surullinenkaan - tänään, mutta jostain se tyhjyys vain tuli. Ja mitä mä sieltä tyhjyydestä löysin?
Ehkä se onkin tila, jossa ei ole mitään muuta kuin sinä. Sinä ja se sun sisäinen pieni, rikkinäinen ihmislapsi. Se lapsi joka on ottanut elämäsi aikana jokaisen kolhun vastaan. Ja kun sinne tyhjyyteen välillä ajautuu on se vain merkki siitä, että se kyseinen lapsi tarvitsee jotain. Se tarvitsee sua.

Maailmassa kulkee lukematon määrä näitä rikkinäisiä lapsia. Aikuisuus on kuin ulkokuori joka joko peittää, suojaa tai heijastaa sen lapsen hyvinvointia. Se on meissä se osa, joka ei ikinä kasva isoksi, ei ikinä lopeta olemasta haavoittuvainen ja joka on muovautunut joka ikisestä asiasta mitä meidän elämässämme on tapahtunut ja varsinkin niistä, mitä meille on tehty. Jokainen satuttaminen, jokainen hylkääminen, mutta myös jokainen onnistuminen ja ilo. Se lapsi on meidän tunteidemme ydin ja sitä kautta me heijastetaan jokainen meidän tuntemamme tunne.

Mä olen joutunut tekemään matkaa halki mun elämäni, läpi näiden kokemusten joiden takia se mun lapseni on rikki. Matkan jonka varrella on ymmärtänyt omia tunteitaan, omia tapojaan toimia ja ajatella. Sekä samalla huomata ettei tietyt asiat sido mua ajattelemaan jollain tietyllä tavalla. Sitä lopulta ymmärtää kuinka paljon elämässä on asioita joita ei ole käsitellyt ja asioita joita on vain sysännyt syrjään ajattelematta sitä, kuinka paljon ne loppupeleissä vaikuttavat omaan elämään.

Kukaan meistä ei ole tyhjä. Meissä jokaisessa asuu meidän oma äärettömyytemme. Tänään mä katson itseäni silmiin ja hymyilen sen lapsen kanssa, koska mä olen ihan äärettömän ylpeä siitä kuinka paljon se on elämän varrella kestänyt.

Mestariteos

Elämän oudoimpiin asioihin lukeutuu eittämättä se, kuinka paljon itseään pystyy aliarvioimaan ja omakuvaansa vääristämään. Mä olen vuosia elänyt kuin rypistetty paperi, enkä ole saanut sitä auki. Ennen tätä kevättä.
Mä olen elänyt tuuliajolla, mennyt pää kolmantena jalkana, etsinyt onnea, pakoillut onnettomuutta ja ahdistusta. Mun elämä on romahtanut pariinkin otteeseen milloin minkäkinlaisella lopputuloksella.
Ja tänä keväänä mä kävin pohjalla. Mutta mikä oli tällä kertaa erilaista?
Mä löysin ympäriltäni ihan mielettömiä ihmisiä. Ihmisiä jotka on kannustaneet ja tukeneet koko tän kevään mua mun kasvukipujeni kanssa. Mutta isoin asia oli se, että mä halusin kasvaa. Ja haluan edelleen.  Arvostan ja rakastan näitä ihmisiä ihan äärettömän paljon.

Mä olen iso sielu. Mä olen täynnä tunteita. Tunteita jotka pursuaa yli, tunteita joita välttelen viimeiseen asti ja tunteita joita en osaa vielä edes käyttää. Mä olen myös erittäin herkkä ja sen mä olen tajunnut täysin uudella tavalla. Tuntuu kuin mussa heräis tunteita vähän liikaakin ja liian herkästi, mutta jotenkin kaikki vaan kuuluu mulle ja mun elämään. Lopulta jokainen niistä tunteista saa mut nauttimaan jokaisesta hetkestä mun elämässä täysillä.
Mä en enää elä puoliteholla.
En ole ikinä ollut näin rehellinen itselleni. En ole myöskään ikinä ollut näin itsevarma. Ensimmäistä kertaa mä olen oikeasti todella ylpeä itsestäni ja mä todellakin pidän itsestäni. Mä olen ollut kyllä sinut itseni kanssa kutakuinkin koko aikuisikäni, mutta mä olen vain tylysti hyväksynyt jotkut asiat faktoina. "Sellainen mä vain olen", mutta kun en ole!
Kuinka paljon tässä maailmassa lopulta elää näitä rypistettyjä paperitolloja? Mestariteoksia, joita ei ole kukaan aukaissut? Sieluja jotka eivät saa hengittää.
Jos mä jotain olen oppinut vuosien varrelta niin sen, että en aio enää antaa kenenkään tukehduttaa mua - varsinkaan itseni.

Ei mitään hävitettävää, Tai hävittävää Mullon mun jalat kädet, sydän ja pää Ja matka sopivasti kesken

-Ellinoora - Ei hävittävää-