1...2...3...VALMIS!

Vihdoinkin! Siis vihdoinkin se päivä koitti, jolloin sain opintoni päätökseen. Vielä kaksi vuotta sitten näin painajaisia siitä, etten ollut valmistunut ammattiin. Vaikka koin heti alussa löytäneeni just sen oman alan, olin aika epätoivoinen suurimman osan opiskeluajastani, enkä uskonut itseeni niin paljoa, että olisin voinut ihan täysillä uskoa että mä pystyn tähän. 

Vuosi sitten mulla ei vielä ollut oikein mitään tehtynä. Hiljalleen kariutuva parisuhde masensi pahasti ja vaikutti elämään todella negatiivisesti. Se pelkästä arjesta ja kodin ilmapiiristä selviäminen oli varsin iso taakka, eikä oikein tullut mieleenkään että alanpas tässä reippaana suorittamaan opintojani. Keväällä kuitenkin sain suoritettua ensimmäisen näyttöni ja kesän otinkin ihan lungisti. Syksyllä taas raavin kasaan kaikki voimani ja sain kuin sainkin kaiken tehtyä! Eikä syksykään mikään helpoimmasta päästä ollut. Kaikkine sairasteluineen ja hässäköineen tämä loppuvuosi on ollut aika kamala kokemus. Ja nyt raavin päätäni ja mietin onko tilanne hyvä, huono vai hyvin huono. Uupumuksen jälkimainingit ovat vielä vahvasti läsnä ja taas joutuu tutkailemaan miten asiat nyt lähtevät taas rullaamaan.  

Oon myös joutunut ihan oikeasti pysähtymään sen kysymyksen äärelle, että oonko mä oikeasti hyvä jossain? Tai varsinkaan asiassa jonka koen ihan äärettömän vaikeaksi. Mä oon vuoden aikana sisäistänyt jo sen, että mä olen hyvä työssäni, mutta se että mä oikeasti pärjäsin mun elämäni yhdessä kammottavimmista asioista - opiskelussa, ei vaan jotenkin vieläkään mene itsellä kaaliin! Tuntuu hölmöltä joutua vakuuttelemaan itseään asioista, varsinkin hyvien asioiden kohdalla. Miten ihminen oikeasti oppii luottamaan siihen, että jotkut asiat voivat olla hyvin vaikka toiset asiat eivät ehkä olekaan. Itse olen aikalailla joko-tai ihminen. Enkä kyllä haluaisi. Ehkä siitäkin pystyy kasvamaan ulos. Ainakaan en suostu antamaan sille käyttäytymiselle yhtään enempää tilaa elämässäni. 

Nyt odottelen tietoa mahdollisesta duunipaikasta (koulunkäynninohjaajan hommia), sillä olenhan opintojeni päättymisen myötä myös työtön. Toivon mukaan en montaa päivää. 

Synttäritkin osuvat sopivasti tähän samaan syssyyn ja valmistumista ja ikääntymistä päästään kavereiden kanssa juhlistamaan kuplivalla kolmen viikon päästä. Sukulaisten kanssa ravintoloidaan vähän myöhemmin papereiden saapuessa. 

Ja ton lakin mä itselleni tilaan. Joku trophy täytyy olla muistuttamassa siitä, että vaikka siihen meni kymmenen vuotta, että mullakin on ammatti, täytyy mun antaa myöten ja olla ylpeä itsestäni. Edes vähäsen. 

- Joku hieno ja kiitollisuuden täyteinen inspiraatioteksti -