1...2...3...VALMIS!

Vihdoinkin! Siis vihdoinkin se päivä koitti, jolloin sain opintoni päätökseen. Vielä kaksi vuotta sitten näin painajaisia siitä, etten ollut valmistunut ammattiin. Vaikka koin heti alussa löytäneeni just sen oman alan, olin aika epätoivoinen suurimman osan opiskeluajastani, enkä uskonut itseeni niin paljoa, että olisin voinut ihan täysillä uskoa että mä pystyn tähän. 

Vuosi sitten mulla ei vielä ollut oikein mitään tehtynä. Hiljalleen kariutuva parisuhde masensi pahasti ja vaikutti elämään todella negatiivisesti. Se pelkästä arjesta ja kodin ilmapiiristä selviäminen oli varsin iso taakka, eikä oikein tullut mieleenkään että alanpas tässä reippaana suorittamaan opintojani. Keväällä kuitenkin sain suoritettua ensimmäisen näyttöni ja kesän otinkin ihan lungisti. Syksyllä taas raavin kasaan kaikki voimani ja sain kuin sainkin kaiken tehtyä! Eikä syksykään mikään helpoimmasta päästä ollut. Kaikkine sairasteluineen ja hässäköineen tämä loppuvuosi on ollut aika kamala kokemus. Ja nyt raavin päätäni ja mietin onko tilanne hyvä, huono vai hyvin huono. Uupumuksen jälkimainingit ovat vielä vahvasti läsnä ja taas joutuu tutkailemaan miten asiat nyt lähtevät taas rullaamaan.  

Oon myös joutunut ihan oikeasti pysähtymään sen kysymyksen äärelle, että oonko mä oikeasti hyvä jossain? Tai varsinkaan asiassa jonka koen ihan äärettömän vaikeaksi. Mä oon vuoden aikana sisäistänyt jo sen, että mä olen hyvä työssäni, mutta se että mä oikeasti pärjäsin mun elämäni yhdessä kammottavimmista asioista - opiskelussa, ei vaan jotenkin vieläkään mene itsellä kaaliin! Tuntuu hölmöltä joutua vakuuttelemaan itseään asioista, varsinkin hyvien asioiden kohdalla. Miten ihminen oikeasti oppii luottamaan siihen, että jotkut asiat voivat olla hyvin vaikka toiset asiat eivät ehkä olekaan. Itse olen aikalailla joko-tai ihminen. Enkä kyllä haluaisi. Ehkä siitäkin pystyy kasvamaan ulos. Ainakaan en suostu antamaan sille käyttäytymiselle yhtään enempää tilaa elämässäni. 

Nyt odottelen tietoa mahdollisesta duunipaikasta (koulunkäynninohjaajan hommia), sillä olenhan opintojeni päättymisen myötä myös työtön. Toivon mukaan en montaa päivää. 

Synttäritkin osuvat sopivasti tähän samaan syssyyn ja valmistumista ja ikääntymistä päästään kavereiden kanssa juhlistamaan kuplivalla kolmen viikon päästä. Sukulaisten kanssa ravintoloidaan vähän myöhemmin papereiden saapuessa. 

Ja ton lakin mä itselleni tilaan. Joku trophy täytyy olla muistuttamassa siitä, että vaikka siihen meni kymmenen vuotta, että mullakin on ammatti, täytyy mun antaa myöten ja olla ylpeä itsestäni. Edes vähäsen. 

- Joku hieno ja kiitollisuuden täyteinen inspiraatioteksti - 

Mitä jäi käteen?

Moi.
Syy siihen, miksi viime postauksesta on aikaa on monia. Viime vuosi oli kaikkea muuta kuin helppo.
Kohta on kulunut vuosi syyskuussa voimaan tulleesta erosta, enkä kieltämättä koe olevani vieläkään erityisen ehjä. Mulla on kuitenkin todella paljon aihetta olla onnellinen ja iloinen.

Olen jo tovin miettinyt, että kun saan elämäni ja arkeni tähän pisteeseen alan taas kirjoittamaan. Tajusin äsken että puhelimen vaihdon jälkeen en ole edes asentanut kuvansiirto-ohjelmaa puhelimeeni! Otin siis itseäni niskasta kiinni. Latasin kameran akun ja tarvittavat appsit puhelimeen. Ehkäpä tämä tästä.

Koska elämä riepotteli monta kuukautta ennen ja jälkeen eron, jäivät opintoni pahasti kakkoseksi. Tai eivät edes kakkoseksi vaan jonnekin paljon kauemmas. Kuroin kuitenkin opintoni siihen pisteeseen syksyn aikana, että valmistun vain pari kuukautta jäljessä aikataulusta. Ja todellakin, ylihuomenna minä olen valmis. HUH! Olen kuullut parhailta ystäviltäni ihania kommentteja ja kehoituksia olla itsestäni ylpeä. Ja välillä jopa onnistun olemaankin. Kuinka monet itkut onkaan tullut väännettyä ja todettua että minusta ei ole tähän.

Olen joutunut todella paljon pohtimaan omaa henkistä ja fyysistä tasapainoa. Olen huomannut erinäisten sairastelujen ja arjen haasteiden keskellä, että tarvitsen stressittömämmän elämän ja sen aion myös joka kaunis päivä saavuttaa. Mielessäni on vuosia ollut kuva siitä, kun istun oman taloni kuistilla. Katselen pihan laidalla aukeavaa niittyä ja nautin lämmöstä. Ja se koti on täynnä rakkautta ja hyvää oloa. Juuri sellainen satama joka minulta tällä hetkellä puuttuu. Mutta mulla on silti paljon.
Myös äidinrooli on kärsinyt kamalan inflaation vuoden aikana. Jos ei perus uupumus tehnyt tehtäväänsä, iskivät vielä ajoittain todella pahaksi heittäytyvät suolisto-ongelmat peliin. Olin todella voimaton aikalailla kaiken kanssa, enkä todellakaan ollut kovin hyvässä tikissä varsinkaan sen jälkeen kun syksyllä meillä lakkasi kotiapu ja jäin arjen pyörittämisen kanssa kutakuinkin yksin. Onhan minulla miesystävä, jolla taas oma taloutensa ja me yritämme parhaamme mukaan pyörittää kahta taloutta kolmen lapsen kera.
Mutta jollain ihmeen keinolla minäkin suostani aloin nousemaan ja mommypower alkoi potkimaan arjen paskaa pois tieltä. Mulla on maailman mahtavimmat ja äärettömän rakkaat lapset. Mulla on ihan paras elämä - kunhan mä saan kaiken siitä irti.... joku päivä vielä.
Nyt mä olen nyt valmistumassa, siirtymässä työttömäksi, edelleen itseäni etsimässä ja edelleen ihan helvetin hukassa. Mutta mulla on taas edessäni uusi vuosi josta ottaa kaikki irti.
Tästä tulee hyvä vuosi.

PS. Siivosin äsken vihdoin viimein meidän kuusen pois. Kuvassa osa koristeista á la äiti & á la pojat.