Ole minun...

"Mun rakas", "Sä mun". Ja lopulta siitä tulee farssi, joka on vähän liiankin helppo tokaista vaikkei sitä ihan enää täysin tarkoittaisikaan. Se on helppo sanoa niin kauan, kunnes se tuntuu vastenmieliseltä ja se vie pitkän aikaa vielä senkin jälkeen, kun nuo sanat ovat menettäneet merkityksensä. 

Jos se kuitenkin on pohjimmiltaan kysymys? "Tahdotko minut vielä?". Muuttuisiko se silti samanlaiseksi tyhjäksi lausahdukseksi illalla nukkumaan mennessä?  

Ja mitä se rakkaus loppupeleissä edes on? Rakastuminen on tuttu tunne. Se jalat alta vievä aalto, joka ei ota loppuakseen, ennen kuin kaikki muuttuu taas vähän arkisemmaksi. Ja sen jälkeen jokainen henkäys kysyy "tahdotko minut vielä?". 

Olen miettinyt olenko koskaan oikeasti rakastanut ketään? Olenko oikeasti tahtonut rakastaa? Mielestäni olen, mutta toisaalta olen myös ollut tilassa jossa se tahtominenkin on ollut työn ja tuskan takana. Eikä siitä ole läheskään aina ollut apua, pelkästä omasta tahtomisesta. 

Minä tahdon olla haluttu. Minä tahdon olla rakastettu. Ja minä tahdon haluta rakastaa. Ensimmäisenä itseäni, lapsiani, mutta elämässäni on myös ihminen jonka katseeseen pysähdyn kerta kerran jälkeen, aina uudelleen ja uudelleen ja huokaisen - tai huudan mielessäni, että tätä ihmistä minä rakastan. Miksi? Mistä se tunne lähtee? 

Monesti sitä ihastuu ja rakastuu mielikuvaan ihmisestä. Ja lopulta petytään, sillä toinen ei ollutkaan sitä mitä kuviteltiin. Mutta minä olen rakastunut ihmiseen ja jatkan rakastumista, sillä rakastun jatkuvasti uusiin asioihin hänessä. Enkä halua kompastua mielikuviin, en turhiin kuvitelmiin. Yhtälailla kuin minä haluan olla totta toiselle haluan toisen olevan totta minulle. 

Minä hyväksyn sinut sellaisena kuin sinä olet, sillä sellaisena minä hyväksyn itsenikin. 

Haluan rakastaa sinua sellaisena kuin olet, koska sellaisenaan minä itseänikin rakastan.

Ole minulle totta, sillä sinä näet minut niinkuin kukaan muu ei ole minua ennen nähnyt...

Tässä ja nyt. Kunnes toisin mainitaan.

Surutyötä ja aitoa iloa

Kesä. Ollaan tehty eräänlaista surutyötä, lapsille jokseenkin kivuliasta sellaista. Surutyötä, jossa lapset joutuvat tottumaan siihen ettei ole enää "äitiä JA isiä". 

Ollaan menty ja tehty uusia muistoja, nautittu olostamme täysin siemauksin ja todella hauskaa on jokaisella ollut. "Muistatko kun....?" On muodostunut yhdeksi kivuliaimmista lauseista - ainakin minulle. Lapsien ensimmäisiin vuosiin mahtuu tonneittain asioita joissa läsnä oli äiti JA isi. Nyt ne ovat vain muistoja, joita muistellaan kun kysyn oliko hauskaa siellä ja siellä? 

Oma voimattomuus on suunnaton. Mutta kesä on ollut oman surutyön osalta myös vapauttavaa aikaa. Voimaa on saanut ammennettua niin raskaan kevään taakse jättämisestä kuin uudesta parisuhteestakin. On uusia tavoitteita, uusia ajatuksia siitä, mitä haluaa lapsilleen antaa. 

Olen tilanteessa jossa uuden parisuhteen myötä lapset näkevät ensi kertaa välittämistä ja hellyyttä arjessa. Se näkyy lapsissa. Toisaalta ilona, toisaalta se näkyy ihmetyksenä. Ja välillä sitä miettii ihan tosissaan, että miksi sitä ei jo aiemmin ajatellut että lapseni ansaitsevat oppia miten toista ihmistä rakastetaan? 

Tietenkin sitä yrittää kaikkensa. Ikävän hetkellä aletaan miettiä mitä isin kanssa olikaan tarkoitus tehdä ensi viikonloppuna. "Tuletko sinäkin sinne?" "En. Silloin on isipäivä." 

Mutta ajan kanssa, ilon ja surun kautta. Raastavinta omassa voimattomuudessa on nähdä pilkahduksia lapsen voimattomuudesta. Se kiteytyy näihin muistojen hetkiin, kun asiat joskus olivat vielä eri tavalla. Heidät on revitty irti jostain todella tutusta ja turvallisesta ja vaikka asiat ovat moneltakin osalta huomattavasti paremmin, ottaa se todellakin oman aikansa. 

Äitinä on ihana ollut olla läsnä luomassa uusia muistoja. Viime vuodet ovat olleet enemmän tai vähemmän sumua, teeskentelyä ja kulissia joka on romahtanut kotiin tullessa ulko-oven mentyä kiinni. Nyt on vapaus olla kotonakin onnellinen. Ja se vapaus näkyy lastenkin olemisessa. Meiltä on otettu raskas taakka harteiltamme ja vaikka meille on annettu toisenlainen taakka, on tämä toinen vähenemään päin. Toivonmukaan osaan olla lapsilleni se aikuinen, äiti, joka saa sen taakan ajan kanssa kevenemään. 

Katson elämääni varsin ristiriitaisilla tunteilla. Olen todella onnellinen, minä ja lapset olemme. Mutta samalla elämäämme varjostaa tämä kyseinen surutyö. Tuntosarvet ovat lasten tunteiden suhteen herkällä ja yritän tunnustella asioita paljon niiden pohjalta. 

Mitä minä voin tehdä lasteni tunnemaailmaa helpottaakseni? 

Havannoin, sanoitan ja samalla tunnen kamalaa syyllisyyttä, vaikka en ollutkaan viimekädessä erosta päättänyt osapuoli. Mutta olen tilanteeseen ollut koko ajan varsin tyytyväinen ja sitä mieltä, että ratkaisu oli hyvä. Me elettäisiin muuten tämän piilevän surun sijaan ahdistuksen alla. Ahdistuksen, josta ei olisi ollut muuta ulospääsyä. 

Mutta me olemme ennen kaikkea vapaita. Vapaita tuntemaan joka ikinen tunteemme, minä ja lapset. Tätä vapautta ei ollut pitkään aikaan liiton loppupuolella. Tilanne kun ei enää kestänyt tunteita, vaan oli parempi olla tuntematta mitään - ainakaan ääneen. Nyt me tunnemme, niin surut kuin ilot, yhdessä. Tämä on isoin ja tärkein asia mitä haluan lapsilleni opettaa. Puhu, tunne, rakasta ja vapaus näihin kaikkiin.